Olen Mandi Mikaela, usein myös Siperia, olen kotoisin Hankasalmelta, joskin aikeissa opiskella syksystä lähtien Lapin läänissä (vaikka hädin tuskin: Ranua).
Olen sunnuntailapsi, synnyin kahdelta yöllä, kyseinen päivä oli 28. toukokuuta 1995. Minulla on suhteellisen kokonainen perhe. On myös koira ja akvaario monneineen sekä levä- ja kirsikkabarbeineen. En omista mitään näistä.
Olen sikäli monimutkainen ihminen, etten omista minkäänlaista hallitsevaa luonteenpiirrettä. En laske yleistä surumieltä sellaiseksi, koska uskon sen menevän ohi vielä joskus. Ja olen toisinaan niin räjäyttävän onnellinen. Olen paljon kaikennäköistä, en jaksa enkä edes osaisi luetella kaikkea tässä. Minun on vaikea hahmottaa itseäni.
Rakastan ihmisiä, sangen monenlaisia sellaisia. Myönnän, etten silti kaikkia henkilökohtaisesti. On niitäkin, joista en pidä. En kuitenkaan kykene vihaamaan tai inhoamaan ihmisiä tai ihmistä. Ihminen tekee paljon pahaa, mutta myös paljon hyvää. Maailma tuntuu näkevän sen pahan yleisempänä, ikään kuin ominaispiirteenä. Jos pahuus on inhimillistä, eikö silloin ole ihmeellistä, että kykenemme myös hyvään?
Rakastan myös maailmaa kaikkinensa. Vaikka epäkohtia on hirveästi, täydellisyyteen ei koskaan päästä ja sikäli on kai turha edes yrittää. Etsin mieluummin kauneutta, ja löydän sitä. Kaikkialta. Se tekee minut onnelliseksi. Usein tunnen pakahtuvani.
Ilman sisäisiä ristiriitoja perustunnetilani olisi varmasti haltioitunut. Tällä hetkellä koen kuitenkin kasvamista enkä osaa elää pääni sisällä rauhassa ja tasaisesti. Usein asiat vain vyöryvät yli, suru ja ikävä ja rakkaus ja ikävä. Sellaiset. Tunnen asioita kaikennielevän vahvasti.
Olen epävarma itsestäni ja muista enkä siksi aina varsinkaan alkuun osaa olla luonnollisesti. Arvelen aina, etteivät ihmiset pidä minusta, mikä harmittaa ja saa tietyissä tilanteissa aikaan paniikkia. Saatan näyttää vihaiselta tai elämäänkyllästyneeltä, mutta näytän siltä yleensä vain siksi, että se tuntuu turvalliselta. Ja yleensä vain keskellä sellaisia ihmisiä, joita en tunne.
Heittelen puheessani jatkuvasti ylisanoja, koska vähempi tuntuisi laimealta. Turhaudun asioihin helposti. Rakastun usein ja jänniin asioihin, kuten kulmakarvoihin tai puhetyyliin. Tahdon asioiden olevan kauniita, ja toisinaan sorrun tekemään niistä sellaisia vaikka väkisin. Kuvittelen asioille yhteyksiä ja merkityksiä, jotka eivät välttämättä pidä paikkaansa. Erikoiset sattumat ovat säväyttäviä.
Toisinaan koen valaistuksen.
