Synnyin kahdelta yöllä, toukokuussa 95. Arvatenkaan en muista tapahtumaa juurikaan. Lapsena pelasin isän kanssa shakkia ja sanelin äidille runoja laastareista ja keväästä.
Ensimmäinen oikea juttu, jonka muistan jonkinlaisena merkkipylväänä, oli se, kun opin lukemaan ja kirjoittamaan. Olin neljä ja kello oli jotain seitsemän aamulla. Sen jälkeen luin kirjastoauton lasten- ja nuortenkirjapäädyn puhki. Äiti käski joskus olemaan päivän lukematta yhtään mitään, luin kuulemma liikaa.
Kävin joskus viisivuotiaana tai niillä main koulukypsyystesteissä. Minulle naurettiin, kun sanoin, että luulisin öljyn kelluvan veden pinnalla siksi kun se on kevyempää. Siitä huolimatta pääsin lähtemään kouluun vuotta etuajassa. En ole siis käynyt esikoulua.
Niihin aikoihin olin uskomattoman huomionhaluinen lapsukainen. Saatoin kehittää itselleni tyhjästä jonkun mahakivun, jota sitten vinguin niin kauan että joku alkoi hoivata.
Ja niin kliseistä kuin onkin, on ikävä sitä pientä minua. Silloin joskus ei ymmärtänyt asioita, vaikka olisi nähnyt ne nenänsä edessä. Eikä kaikkia asioita ole hyvä ymmärtää. Ja kaikki oli yksinkertaista. Ja puissa kasvoi tikkareita, niinhän.
Olin kahdeksan, kun muutimme juuri ennen koulun lakkauttamista toiselle kylälle, samalla paikkakunnalla pysyen kuitenkin.
En ikinä sopeutunut niiden ihmisten sekaan ihan kunnolla. Sain kaksi ystävää, molemmat serkkuja. Heiltä sain ensimmäisen kerran kuulla ajattelevani ihan liikaa. Pitäisi olla lapsi.
Kesällä mökki oli ehkä maailman hienoin paikka. Serkkujen kanssa vietettyihin mökki-iltoihin liittyy valtavasti kaikkea.
Jossain vaiheessa aloitin ymmärtämisen. Olin angstinen, valittava ja ärsyttävä lapsi. Kiukkuilin minkä ehdin.
Lähdin yläasteelle 2007. Pelkäsin sitä kauheasti. Viihdyin siellä alkuun ihan loistavasti. Tuntui, että olin elämässä ehtinyt edes johonkin asti.
Keväällä 2008 muutimme taas eri kylälle samalla paikkakunnalla. Koulua en vaihtanut, mutta kylältä, jossa tälläkin hetkellä kulutan elämääni, ei löytynyt juuri ihmisiä tai muitakaan aktiviteetteja, jotka jaksaisivat kiinnostaa. Sulkeuduin huoneeseen ajatusten ja tietokoneen kanssa.
Tästä muutosta alkoi ehkä tuleminen siksi, mikä olen. Nykyään en löydä itsestäni juuri mitään samaa kuin siitä lapsesta, joka olin joskus. Ihan kuin siitä muka olisi niin kauan. Silti elämä on edessä ja niin.
Kesä 2008 oli elämäni parhaita kesiä. Toteutin sitä lähinnä valvomalla öitä ja tekemällä tutkimusmatkoja pitkin kyliä. 2008 sain kaksi parasta ystävääni ja tunsin kuuluvani johonkin. Silti eksyn vain enemmän, kun aika kuluu.
Vuosi 2009 alkoi surkeasti. Edellisestä kesästä elämä oli kai mennyt vain alamäkeä. Poissaoloja, itkuisia iltoja, sängyssä pyöriskelyä. Eräs ihminen aiheutti sangen inhottavan pakkomielteen, josta en ollut päässyt eroon. Kävin psykologilla muutaman kerran. Sen ja kahdenkymmenenyhden ympyröintitehtävän mukaan olin keskivaikeasti masentunut. Minä en usko masennukseen. Omalla kohdallani. Viimeisellä kerralla psykologi sanoi, että tämä taitaa vain ärsyttää sua, ja ei tässä munkaan mielestä mitään järkeä ole, ei sun varmaan enää kannata tänne tulla. En mennyt sen jälkeen.
Nyt elämme kesää 2010. Elämäni on muuttunut. Ei tunnu enää pahalta kuin hyvin satunnaisesti ja hämmennyn lukiessani vanhoja päiväkirjoja. Se jatkuva, painostava, tukehduttava ahdistus tuntuu olevan kuin jonkun toisen elämää. Toisinaan jokin laukaisee muiston vuoden tai parin takaisesta hetkestä ja ymmärrän.
Huomaan kasvaneeni taas. Hämmästyttävää on, kuinka paljon kasvua on tapahtunut ja kuinka paljon sitä on oltava jäljellä. Katson asioita kauempaa kuin joskus aiemmin. Ennen kaikkea muistan ajatella, että elämä jatkuu vaikka tapahtuisi mitä.
Kirjoitushetkellä peruskoulua on jäljellä 16 koulupäivää. Olen hakenut Ranuan opistoon kuvataidelinjalle. Jos pääsen sinne, syksyllä on edessä muutto viidensadan kilometrin päähän. Opistoa käyn vuoden verran.
Kesä tuo tullessaan kaikennäköisiä sukujuhlia ja rippikoulun. Ilmassa on jostain syystä tiettyä viimeisen kesän tuntua, sillä tätä laatua se todella on viimeinen.
En tiedä, mikä minusta tulee isona. Tiedän kuitenkin, että tahdon työskennellä ihmisten kanssa. Vaihtoehdot pyörivät lähinnä opettajassa, yhteisöpedagogissa, nuoriso- tai sosiaalityöntekijässä. Onneni on, etteivät nämä poikkea toisistaan hirveästi. Opiskelumahdollisuuksia ei tarvitse miettiä ihan niin kauheasti kuin.
Juuri nyt tahdon nimenomaan opiskella. Haluan kerrostaloasunnon, vakosamettinojatuolin ja vähillä rahoillani matkustella ympäriinsä vaikka sitten joutuisin tinkimään ruuasta.
Haluan kliseisesti rakastaa ja tulla rakastetuksi. Joskus, myöhemmin saada lapsia, omia tai adoptoituja tai unelmatilanteessa molempia. Haluan asua rauhassa, tahdon kirjoja ja musiikkia ja kauniita asioita, ystäviä, matkustaa. En halua kiertää kehää, vaikka asettuisinkin aloilleni. Haluan vaikuttaa asioihin; kansanedustajaa minusta ei tule, mutta kunhan nyt joku hippi edes.